第11話 Viimeinen vuosi

Helsingissä 24. kesäkuuta 2022
🤰 _{raskausviikko 5 = rv5 (alkion koko: 2-3 mm)}

Heti positiivisen raskaustestin jälkeen otin yhteyttä oman terveysasemani neuvolaan. Neuvolasta minulle järjestettiin puhelu HUS Naistenklinikan äitiyspoliklinikalle.

Äitiyspoliklinikan kätilö kertoi, että viimeisten kuukautisteni alkamispäivän perusteella olimme nyt raskausviikolla 5*. Tuntui jotenkin hurjalta, että vielä hetki sitten en ollut varma raskaudesta ja nyt yhtäkkiä kuulenkin olevani kuudennella viikolla raskaana! Alustava laskettu aika olisi 21.2.2023.

*Raskausviikko 5 eli rv5 tarkoittaa, että viisi viikkoa on täyttynyt ja kuudes menossa. Oman logiikkani mukaan pitäisi siis puhua rv6:sta. No samapa tuo.

Puhelun aikana kalenteriin laitettiin neuvolan ensikäynti raskausviikolla 8 sekä lääkärinvastaanotto HUS Naistenklinikan äitiyspolilla viikolla 13. Kätilö selitti, että diabeteshoitoni siirtyisi tutulta terveysasemaltani Naistenklinikalle riskiraskauden vuoksi. Hän rohkaisi olemaan äitiyspoliklinikan diabeteskätilöihin yhteydessä aina, kun minulla olisi omahoitoon liittyvää kysyttävää/ongelmaa.

Vaikka T1D-diagnoosi onkin osoitus siitä elämän kurjasta puolesta, on älytön onnenkantamoinen syntyä T1-diabeetikkona juuri Suomeen. Me ollaan täällä kuin herran kukkarossa. Silti törmään jatkuvasti valivalibeetikoihin – ai että mää en jaksa niitä. Sitä en kiellä, etteikö elämä diabeteksen kanssa olisi raskasta. Kovasti vain pohdin, muuttaako julkinen valitus ja säälikerjuu mitenkään yhtälöä. Mutta että hoidon suhteen meillä menisi huonosti? Aika paksua. Oikeesti. Näin kokevien pitäisi painua muutamaksi vuodeksi ulkomaille laajemman näkökulman perässä. Pari vuotta vaikka USA:ssa. Rant over.

Neuvolapuhelun jälkeen TODO-listani oli tyhjä:
– T1D-hoitotasapaino ✔
– Ruokavalio ✔
– Raskaana ✔
– Yhteydenotto neuvolaan ja raskausajan hoidon/seurannan käynnistys ✔

Nytkö sitä sitten vain odotellaan?
.
.
.
Tulisi muuten pitkä loppukesä. Venailu niin ei ole minun forte.

Laitoin kuvan Clearblue-tikustamme siskoilleni ja parhaalle ystävälleni.  Vaikka en raskaushuumaa tuntenutkaan, olin innoissani päästessäni kertomaan uutisesta elämäni tärkeimmille. EI JUMA SÄ USKALSIT!!!, toinen sisko hihkui tekstin muodossa. Niin uskalsin. Ja minä en ole rohkea. Niin työelämän siirtoliikkeissä kuin seinämaalin valinnassakin minä olen oikea Nipsu.

Ainoastaan kolme kertaa tätä ennen olen kokenut itseni oikeasti rohkeaksi. Silloin, kun nousin ensimmäistä kertaa äitiäni vastaan. Toisen kerran silloin, kun jätin vakaat tulot ja lähdin opiskelemaan japanin kieltä – pääainetta, joka takaisi loppuelämäksi vain ja ainoastaan epäsäännöllisen talouden. Kolmannen kerran jättäessäni Suomen ja muuttaessani Nagoyaan. Kaikki uskaliaita liikkeitä, mutta tämä viimeisin – mahdollisuuden antaminen raskaudelle – oli uskallusta aivan omasssa luokassaan. Tyhmänrohkeaa jopa. Perhekoon kasvattaminen voisi toki tuoda lisäiloa ja -sisältöä elämään, mutta yhtä lailla se toisi mukanaan haasteita, murheita – jopa surua. Carpe fucking diem -periaatteella olin kuitenkin yksinkertaisesti päättänyt sivuuttaa nämä faktat ja uhkakuvat. Varovaiselle ja ennakoivalle minulle aivan erityislaatuista uskallusta, jota tulosikkunan sininen plussa nyt konkretisoi.

Minä uskalsin. Nähtäväksi jää, kannattiko.

(Luonnollisesti tässä isossa päätöksessä oli mukana myös Mörkö, mutta kerron tätä tarinaa puhtaasti omasta näkökulmastani, enkä halua hänen puolestaan täällä huudella.)

Juhannusaaton vietimme Mörön kanssa kahdestaan Luukin ulkoilualueella. Tai no kahdestaan ja kahdestaan, sää oli mitä parhain ja uimapaikat täynnä populaa. Olin käynyt Kaitalammella lukuisia kertoja koskaan sitä kuitenkaan kiertämättä. Mörkö oli heti mukana: vedetään ympäri.

Reitti sisälsi yllättävän paljon tiukkoja nousuja (täysi itsemurha liukkailla btw) ja niiden myötä maisemat olivat kohdillaan. Vaikka puut tarjosivatkin suojaa paahtavalta auringolta, iho oli hiestä nihkeä. Onneksi olimme pakanneet rinkkoihimme litroittain juomista. (Ei me oikeasti rinkkoja omisteta, kuhan romantisoin päiväretkeämme.)

Rasvaisia chorizo-makkaroita paistaessamme ajattelin ääneen: Sillä oletuksella, että kaikki menee hyvin, tämä on sitten viimeinen juhannus kahdestaan. Niin kuin olisi myös tuleva vuosipäivämme…! Mieti nyt, viimeinen vuosi kahdestaan – parisuhteen kannalta jotenkin hirvittävä ajatus.

Mörkö ei ole kova poika puhumaan, mutta aina silloin tällöin sen suusta pääsee täydellisen kauniita ajatuksia.
– Kyllä lapsen aina välillä hoitoon saisi, hän sanoi ilman huolta äänessään. Tämä on ainoastaan viimeinen vuosi kahdestaan tässä maailmassa.

No voi aww.